Life Is How You Make it -blogin kirjoittaja oli tehnyt postauksen, jonka seurauksena jäin itse miettimään sitä, mitä ajattelen tulevasta. Teksti oli ihanan aito, ja lopussa aikalailla melkein kyynelehdin sitä, kuinka ihanan tasapainon kirjoittaja oli löytänyt. Tunnistin pienistä pätkistä itseni ja Islan.
"Huomaatteko, mikä muuttui vuosien aikana? Pienen lapsen haave oli koira. Ystävä, jonka kanssa saattoi heitellä pajunkissoja virtaavaan puroon ja juosta metsässä. Se riitti. Aikuinen minä unohti sellaiset hupsutukset. Nyt halusin tietynlaisen koiran. Koiran piti toimita tietyllä tavalla. Uskoin vahvasti voivani tehdä uudesta koirasta sellaisen kuin halusin. Mikään ei ollut esteenä.
Paitsi todellisuus ja oikea elämä..."
Ennen kuin Isla oli edes loukkaantunut, aloitin taustatyön uutta pentua varten. Rotuun tutustumisen. Pistin kasvattajalle viestiä ja halusin kuulla vieraammasta rodusta lisää. Ajatuksia ihmiseltä, joka oli elänyt vuosia erilaisten yksilöiden kanssa. Tarkoituksenani ei ikinä ollut ottaa koiraa heti seuraavasta pentueesta, ehei. Tarkoitus oli vain tutustua, tehdä itseäni tutuksi JOS sitten joskus tulisi tilanne, että voisin harkita laumaan uutta jäsentä.
Reilu kuukausi myöhemmin Isla alkoi oirehtia hiljalleen ja muutama kuukausi lisää niin olimme jo eläinlääkärissä läpivalaisemassa teinipaimenen kroppaa. Uskoin (tai ainakin yritin uskotella itselleni että uskoin) vahvasti vielä vuoden verran siihen, että Isla tulisi joku kaunis päivä kuntoon. Mutta kuin huomaamatta, jo ennen tätä lopullista päätöstä Islan kohtalosta, aloin kypsytellä ajatusta uudesta pennusta. Edes vuotta ei ollut kerennyt kulua, kun olin jo päättänyt, että sopivan kasvattajan, pennun ja pentueen tullessa vastaan en miettisi enkä epäröisi. Mutta ainoa asia, jonka itselle vannotin, oli se, etten kiirehtisi. Etsisin rauhassa. Luottaisin omaan intuitioon. Jos jostain olen tyytyväinen, niin siitä, että niin mä olen tehnyt. Ensimmäisestä sähköpostista tähän päivään. Paria kuukautta vaille kolme vuotta on kulunut. Pitkä aika odottaa (ja pettyä) ja etsiä.
Islan piti olla kaikkea sitä, mitä en Riimin kanssa saanut. Siitä piti tulla mun minipieni supernäpäkkä agilitykoira, jonka kanssa olisin voinut oikeasti toteuttaa sitä kytenyttä agilityintoa. Harrastaa. Kisata. Treeniä. Mutta kun ei. Nyt olen tavallaan, jälleen, samassa tilanteessa kuin reilu kolme vuotta sitten. Mun elämääni on astumassa uusi pentu. Koira, jolta mä salaa toivon niin kauhean paljon. Ehkä jopa liikaa. Mä suunnittelen sille tulevaisuutta. Meille tulevaisuutta. Jo ennen kuin olen edes kerennyt tutustua siihen rauhassa. Mutta on toiveita. Niin paljon toiveita. Ajatuksia siitä, millaisen tahtoisin siitä kouluttaa. Miten tahtoisin sen toimivan. Ja kuten tuolla ylhäällä ihanasti todettiin, todellisuus ja oikea elämä usein antaa jotain ihan muuta mitä toivoo..
Kolmessa vuodessa ehtii suunnitella aika paljon. Ja miettiä sitä, mitä olisit voinut tehdä toisin aiemman pennun kanssa. Vaikka Islalla on hyvä perustottelevaisuus, se on kuulolla ja sen kanssa voi temppuilla ja tehdä asioita, niin silti koen, ettei meidän välillä ole samanlaista sidettä kuin Riimin kanssa on. Osittain se varmasti johtuu siitä, että Isla tukeutuu Riimiin. Pentu kulki paljon, varmasti aivan liikaa isomman koiran peesissä. Meidän kaksinkeskeinen aika oli aivan liian vähäistä. Kun taas puolestaan vertaa Riimin pentuaikaan, joka oli ihan vastakkaista. Riimi tuli niin täysin täyttämään sitä koiranaukkoa, joka mun elämässä oli. Ronja oli aikoinaan ollut niin vahvasti kuitenkin koko perheen koira, että koin Riimin myötä vihdoin saaneeni sen IKIOMAN koiran, jolle minä itse olisin koko maailma. Me tehtiin paljon yhdessä ilman Ronjaa. Lenkkeiltiin kimpassa koirakavereiden kanssa. Treenittiin. Käytiin kursseilla. Laatuaikaa kahdestaan. Se, mikä Islan kanssa jäi loppujen lopuksi inan liian vähäiseksi...
Ja mitä tulee tuohon "koko maailma" - juttuun.. Riimille kyllä merkkaa yksi asia yli kaiken. Se vaan en ole minä vaan ruoka. Riimi nyt kyllä hakisi vaikka kuun taivaalta, jos siltä sitä pyytäisin. Mutta senkin saa ihan täysin aikaan neitosen jäätävän rakas suhde ruokaan. :D Jos naapurin tai kuka tahansa kaverini esittelisi Riimille palan paistia niin harmaa rukkanenhan tekisi ihan mitä tahansa. Ruoka ja Riimi, edes minä en mahdu siihen väliin.. ;)
Mä odotan tätä pentua niin paljon. Pelonsekaisin tuntein ja samalla hyvin varovaisen innokkaana ja toiveikkaana. Pelonseikaisin tuntein siksi, että se on uusi pentu. Uusi alku. Tyhjä taulu, josta mun tehtävä olisi luoda kunnon koirakansalainen. Niin ja se, että rotu vaihtuu. Asia, joka tuntuu samalla niin oikealta ja samalla niin äärimmäisen pelottavalta. Tuntuu, että hyppään tutusta ja turvallisesta melkein tuntemattomaan. Kovasti yritän kuitenkin pitää mielessä myös sen, mitä tuossa lainauksessakin sanottiin. En yrittäisi liikaa asettaa pentua, mua ja meitä tiettyyn muottiin. Unohtaisi antaa pennun olla pentu. Juuri sitä, mitä se on yrittämättä muovata sitä liikaa joksikin muuksi.
Ja sitten se innokkuus ja toiveikkuus. Islan kanssa ajatus oli niin pitkälti se, että tämän koiran kanssa harrastetaan aikuisena. Isla näki ensimmäiset agilityesteensä about 4 kuukauden ikäisenä ja silloin jo mietittiin pentuagilityn alkeita. Tämän pennun kanssa tahdon mennä eri tietä. Me lähdetään tosi kovasti ajatuksesta, että pennun pitää saada olla pentu. Ja me aiotaan olla pentuja pitkään. Tosi tosi pitkään. Tämä tosin ei tarkoita sitä, että tuleva paimenlapsi kasvaisi pellossa. ;) Kuten sanoin, kolmessa vuodessa ehtii suunnitella paljon. Mulla on niiiiin paljon ideoita siitä, miten lähteä opettamaan pennulle mitäkin. Opettamaan olemaan kunnollinen koirakansalainen. Seisomaan omilla jaloillaan tukeutumatta tän perheen muihin koiriin. Hallitsemaan kroppaansa. Tekemään pohjaa kaikelle sille, jota meitä odottaa. Odottaa toivottavasti sitten joskus, kun paimenlapsi kasvaa.
Kolme pitkää vuotta. Ja ilmeisesti viikon päästä se odotus loppuu. En mä vieläkään voi oikein sitä ymmärtää. En uskalla antaa itseni uskoa. Mun päässä on edelleen pieni filtteri, joka estää mua uskomasta, että tässä voisi ehkä sittenkin käydä onnellisesti. Mä en varmaan usko sitä ennen kuin mulle suoraan sanotaan, että "sun luo muuttaa..". Ehk se odottaa mua pikemmin kuin osaan kuvitellakaan.. ♥
Haaveita ja unelmia saa, ja pitääkin olla. Niitä on. Tosi kovasti. Mutta niistä huolimatta en halua unohtaa nauttia pennusta sellaisena kuin se on. ♥ Pentu on avoin uudelle, mutta jos minä en ole, niin menetän liikaa. Ja siihen en ole valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti