Tällä hetkellä mulla on tällainen fiilis. Voinko mä mennä piiloon peiton alle muutamaksi viikoksi ja jatkaa arkea sitten?
Muistatteko, kun hehkutin joskus joulukuun puolella asiaa "gradu". Olin esittänyt kiinnostukseni KYS:n aiheita kohtaan, ja me palaveerattiinkin tammikuussa KYS:n väen kanssa. Kolmesta mahdollisesta aiheesta yksi ei tule toteutumaan, sen tilalle tuli toinen aihe. Minut ja toinen aiheista kiinnostunut opiskelija jätettiin miettimään aiheita viikoksi, laitoimme tarkentavia lisäkysymyksiä aiheista ja viime viikolla teimme valintamme. Potilashaastatteluja kirurgian osastolle, lääkearviointeja haastatelluille.. Oma aihe on mielenkiintoinen, siitä nyt ei pääse mihinkään. Pysty(i)n vihdoin ja viimein sanomaan, että mulla on graduaihe. Niin pelottavaa. Niin huisia. Niin... uskomatonta. Hurjaa. Mä tulen oikeasti joku kaunis päivä valmistumaan. Ajattelin aina, että se olisi kiinni juurikin siitä, etten hitsi vieköön vain löytäisi aihetta, jonka kelpuuttaisin. Mähän olin jo hylännyt muutaman mulle tarjotun graduaiheen siksi, ettei ne kiinnostaneet tarpeeksi.
Mutta jos jotain hyvää niin myös jotain "pahaakin".. Tämän viikon perjantain KYS:n palaveri sinetöi aikalailla kaiken tältä keväältä. Olin ilmaissut toiveeni sen suhteen, että voisin keskittyä graduun vasta kevään jälkeen. En ollut suoraan kertonut, mistä mun kevät koostui ja miksi se oli kiireinen (ei sitä nyt yliopistolla tai saatikka KYS:n apteekkarin edessä huudella, että mietin alanvaihtoa..). Olin vain todennut sen olevan. Jälleen kun kysyttiin mun aikataulua, nojasin siihen, että syksyllä. Kysyttiin oliko mulla keväälle kursseja, vastasin rehellisesti että ei.. Työryhmä, jonka innoituksesta ja heidän tarpeesta tämäkin graduaihe on kehitetty, on vasta saatettu alkuun ja tämä aihe on KYS:n puolelta hyvin tarpeellinen. Ja sitä kautta heillä on myös kiire saada asioita etenemään. Oma ohjaajani yliopiston puolelta oli äärimmäisen kovasti sitä mieltä, että tutkimussuunnitelma tulisi saada tehdyksi keväällä (tämä kun on normaali tilanne sosiaalifarmasian puolella, että tutkimussuunnitelma saatetaan alkuun keväällä ja gradua jatketaan sitten syksyllä kesän jälkeen). Tähän perään kun KYS:n ohjaaja jatkaa siitä, että potilashaastattelut voitaisiin saada käyntiin jo toukokuun lopulla/kesän alussa, ja lääkitysarvioinnit sitten tehdyksi ennen hänen kesälomaansa, laskin päässäni yhteen 1+1 ja huokasin syvään.
Tutkimussuunnitelmalle ja sen tekemiseen varataan yleensä karkeasti aikaa kolmisen kuukautta. Tiedän, ettei mulla mitenkään menisi koko suunnitelman väkertämiseen niin kauan aikaa, vaan tiiviillä tekemisellä se saattaisi olla tehtävissä kuukaudessa. Mutta jo se, että mulla menisi pääsykoeluvuista kuukausi siihen, että keskittyisin tutkimussuunnitelmaan. Se kun pitää olla valmiina toukokuun puolella, jos niitä haastatteluja tahdotaan alkaa tekemään kesän alussa. Samalla mun pitäisi tehdä tiivistelmä tästä omasta aiheesta meidän tarvitsemia lupia varten (mm. eettisen toimikunnan lupa), jotta saadaan potilashaastattelut käyntiin ja minulle oikeudet KYS:n tieto-/potilasjärjestelmiin niiltä osilta, mitä tarvitsemme. Se tietää työtä.. Enempi kuin olin keväälle toivonut. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että entäjos lukisin arkipäivät pääsykokeeseen ja viikonloput keskittyisin tutkimussuunnitelmaan? Riittäisikö se? Vai tekisinkö "turhaa" työtä sen osalta, että lukisin kyllä joo pääsykokeeseen, mutta entä jos se ei riittäisikään sisäänpääsyyn ja olisi pitänyt tehdä hiiiiiukan enempi? Ja jos se "pari päivää viikossa gradulle" ei riittäisikään? Mulle tulisi kiire? Työstä ei tulisi niin hyvää kiireessä mitä haluaisin sen olevan?
Hyväksynkö vain sen faktan, että mun aika ei riitä kumpaankin asiaan ja mun on pakko tehdä valinta? Ja tällä hetkellä tuntuu, että se valinta aikalailla jo tehtiin mun osalta perjantain palaverissa..
Viimeiset kaksi päivää KYS:n palaverin jälkeen olen vain ollut. Mä en osaa muodostaa selkeää ajatusta siitä, mitä mä tästä kaikesta ajattelen. Tiedän mikä on viisasta, mikä on järkevää. Mikä on todennäköisesti se oikein päätös. Ja mä tiedän jopa tahtovani. Ja samalla myös en tahdo. Ihan kamalan ristiriitainen fiilis! Mä oon eläny mun elämästä viimeiset kaksi vuotta keskittyen pääsykokeeseen. Ja nyt? Mun pitäis vaan yhtäkkiä luopua siitä kaikesta? Mulla olisi.. vapaampaa arkea? Vapaita iltoja? Jotain sellaista, jotka ei vaan kuulu pääsykoelukuarkeen.. MUN arkeen. Siihen, mitä mun elämä ON. Tai on ollut. Mä en osaa kuvitella päiviä ilman lukemista.. Enkä jollain tasolla edes tahtoisi. Mua jopa oikeasti ahdistaa se, että mun pitäisi päästää irti. Varsinkin kun mun pääkoppa huutaa niin pahasti vastaan. Enkä mä edes ymmärrä miksi mä reagoin tähän niin vahvasti.
Ja toinen on sen asian ymmärtäminen, ettei tämä muutos sinänsä sulje mitään pois mun elämästä. Se, että jos nyt jätän pääsykoeluvut pois suunnitelmista tämän kevään osalta, ei tarkoita sitä, että olisin luovuttanut niiden suhteen. Että olisin epäonnistunut (tältä musta tuntuu nyt). Että olisin sulkenut mahdollisuuksia pois pysyvästi. Mä joudun (olosuhteiden pakosta?) muuttamaan mun suunnitelmia, tekemään (järkevän?) ratkaisun saadakseni yhden asian elämässäni päätökseen. Mä tiedän, että olen aina tahtonut valmistua proviisoriksi. Olisi sulaa hulluutta jättää melkein valmis tutkinto suorittamatta. Olisihan se ollut ihan ideaali tilanne, jos olisin saanut huippuhyvän, itseä kiinnostavan graduaiheen ja jotenkin taianomaisesti vielä tehnytkin sen kirjoittamisosuuden siten, ettei se olisi missään vaiheessa hankaloittanut alanvaihtosuunnitelmiani. No mutta kun ei se oikea elämä ikinä mene ihan noin ruusuisesti..
Niin ja puhumattakaan siitä, että tämä aihe, kaikki mitä tämän aiheen ympärillä tapahtuu (KYS, sairaalafarmasia, kliininen farmasia, potilastyö, osastofarmasia, lääkitysarvioinnit) on juuri sitä, mitä minä aina tahdoin proviisorina. Joten olenhan mä innoissani. Siitäkin huolimatta, että mua ahdistaa tällä hetkellä ja on ihan hukassa oleva olo. Siitä kaikesta huolimatta mua hymyilyttää. Mua hymyilyttää se, että 2 vuotta mä etsin ja odotin sopivaa graduaihetta. Mä yritin kovasti saada sitä eri yhteistyökumppanin puolelta, kunnes sitten tämä KYS:n aihe vaan tipahti mun eteen (no niin kuin melkein ;) ). Musta tuntuu, että ensimmäiseen kertaan opiskelujen aikana mä liikun oikeaan suuntaan. Ja se tunne (kaiken tämän hämmennyksen keskellä) on äärimmäisen hyvä. ♥ Mä pääsen hiukan näkemään sitä puolta sairaalafarmasiasta, mikä mua on kiinnostanut. Saan tuntumaa ehkä hiukan siitä, voisiko tämä olla se mun juttu. Jos se ei tunnu omalta, mä saan edelleen vielä vahvemman tuntuman siitä, että olen tehnyt viimeiset 2 vuotta töitä sellaisen asian eteen, joka todennäköisesti tekee mut onnellisemmaksi kuin proviisorina oleminen. Ja sekin on hyvä oppi se. Eli ei tästä voi olla seurauksena mitään huonoa, vain ja ainoastaan hyvää.
Olisihan mulla vielä paljon sanottavaa siitä, miten viimeisen kuukauden luvut ovat sujuneet. On ollut äärimmäisen avaavia ja hyviä hetkiä, ja sitten pari ei niin hyvää. Mutta kun tuntuu nyt ettei sillä ole enää väliä. Mun piti siivota kaikki pääsykoemateriaalit pois näkyviltä tänään mutten saanut sitä tehdyksi. Huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti