Wide range of emotions..

Puhhuh. Onpa taas ollut aikasmoinen alkuviikko.

Islan peräpää alkoi toimia vasta seuraavana päivänä. Sunnuntai-iltana I sai otettua muutaman askeleen pihalla ja käytyä pissalla, josta olin jo ihan valtavan tyytyväinen. Koirilla ei ole lupaa tulla sänkyyn, mutta I:n nostin vierelle nukkumaan. Tarpeeksi väsyneenä nukun niin sikeästi, etten kuulisi minkään valtakunnan liikkeitä häkin suunnalta, jos toisella olisi hätä. Viiden aikaan heräsin vaivalloiseen liikehdintään, kun Isla yritti vaihtaa asentoa. Tai nousta... Tyypillinen 'hei mennään pissalle' -aika I-I:lle.. No, oli sitten mitä tahansa, ainakin se toimi ja kersa pääsi kusreissulle (ja mie kun olin niin vannonu ettei näitä enää tapahdu.. ;) ). Reissun jälkeen kampesin vaivaisen häkkiin nukkumaan ja nukuin yllättävän hyvin muutaman tunnin.

Jynkkään saatiin aika vasta seuraavalle päivälle eli tiistaille, ja osteopaatti-aika saatiin keskiviikolle. Täytyy kyllä antaa täydet propsit ajan järjestymiselle - kyseessä nimittäin oli ilta-aika normin työajan ulkopuolelta (20:30). Harva ottaisi vastaan tähän aikaan, ja vielä näin lyhyellä varoitusajalla. Tämä siis tarkoitti alkuviikon järjestämistä ihan uuteen uskoon. Tiistai-iltapäivä menisi pääosin eläinlääkärissä. Siitä pikapikaa kotiin hoitamaan pakkaukset loppuun, syömään ja puoli kasiksi junaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut matkustaa vasta keskiviikkoaamuna, mutta sainpa mahdollisuuden edes nähdä osaa perheestä kunnolla keskiviikon aikana toisten osapuolien ollessa töissä iltaan asti.

Maanantaina Isla vertyi jo siihen malliin, että jouduin kieltämään neitiä ottamasta formula-ajoja olohuoneen ja keittiön välillä. Sitä ennen I oli levitellyt koko lelukokoelman mun eteen ja vielä huutanut perään että "leiki muija leiki!" Kovasti siinä yritin katella kattoa ja olla huomaamatta sinnikästä koiralasta, jolla oli selvästi mitä tylsin päivä. Lopulta I tyytyi kurjaan osaansa ja meni suurieleisesti koppaan makaamaan ja tuhahtelemaan. Elämä on.

Sitä kummasti oppii arvostamaan autoa ja sitä helpoutta, kuinka autolla pääsee eikä tarvitse sen kummemmin pelata julkisten aikataulujen kanssa. Oli hirmuisen mukava huomata puolessa välissä matkaa bussipysäkille, että ei hel.. *piiiiip*, bussikortti on kotona. Juurihan sitä oli sisällä mantrattu "muista bussikortti, muista bussikortti". No en muistanu. :D Siinä sitten juokset takas kotio kauhialla kiireellä vaan ja ainoastaan huomataksesi, että bussi kortti ON mukana, se vaan oli vilahtanut taskussa olevasta reiästä laukun vuoren sisään. Siinä vaiheessa taisi päästä muutama kirosana lisää. ;)

Jollain ihmeen kaupalla kerettiin siihen bussiin, johon meinattiinkin. Olin jo etukäteen tarkistanut, että bussi jättää meidät noin kilometrin päähän eläinlääkäristä. 20 minuutissa kävelee sinne ihan helposti. Ja pah. Olishan se pitänyt tietää, ettei nämä hommat ikinä mene kuten suunnitellaan. Pyysin kuskia jättämään meidät tietylle pysäkille, josta olisi helppo päästä Jynkän ostarille. Kuski jätti meidät väärälle pysäkille, eikä puhelimen navigointiohjelma jaksanut toimia sen vertaa, että olisin voinut tarkistaa missä hiton korvessa sitä oikeasti oltiinkaan. Vastapäisellä bussipysäkillä oli kolme ihmistä odottamassa bussia, ja kysyin heiltä mihin suuntaan meidän pitäisi lähtä kävelemään. Siinä vaiheessa, kun kuulin, ettei heistä kukaan tiennyt ollenkaan missä suunnassa Jynkän ostari on, meinasi lisäkirosanat päästä suusta. Sain hillittyä itseni (vaivoin ;) ), kiitin "avusta" ja lähdin siihen suuntaan, jonne kuvittelin ostarin sijoittuvan. Onni onnettomuudessa, suunta oli oikea ja kerettiin nipin napin perille. Puolessa välissä matkaa meinas tuskanhiki iskeä, kun aloin kuvittelemaan tilannetta missä me ei kerettäisikään koko eläinlääkäriin, ja aika menisi sivu suun..

Sarpanen katsoi ulkona I:n liikkeet (käveltiin, ravattiin, juostiin), otti esitiedot sisällä (ja pyöritti silmiä, kun mainitsin sanan osteopaatti) ja tutki I:n rangan, palautusrefleksit ja nivelsiteet. Selän pitkät lihakset oli jo tunnusteltaessa jäykät, ja sama lopulta näkyi myös kuvista. Islalle tosiaan iskettiin rauhoituspiikki ja kiikutin koiran röntgenhuoneeseen odottamaan jalkojen pettämistä. Isla jaksoi huojunnasta huolimatta seistä viimeiseen asti omilla koivillaan, ja lopulta jouduin sipaisemaan penskan kyljelleen. 

Mmm... Nurin :D Mut menkööt,
en jaksa muokata. R on sentäs oikein päin!

Ranka ok, ei luustollista vikaa. Vasen lonkka nätisti lonkkamaljassa, ellän mukaan oikeassa löysyyttä eikä istu lonkkamaljaan. Meinasin jo kehittää pienen ahdistushuolehduksen lonkasta mutta kasvattajan kanssa vaihdettiin ajatuksia, ja päädyttiin siihen, ettei koiran venytys ole hyvä. Lonkassa voi tosiaan olla löysyyttä, mutta tiivistyminen on hyvinkin mahdollista vielä tässä vaiheessa. Eli kasvattelemme lihaksia mahdollisen löysän lonkan tueksi ja otamme aikuiskuvat aikaisintaan kesän korvalla. :) Eli hyvällä mielin eläinlääkäristä ulos. I sai kipulääkepiikin, ja käskyn syödä vielä lisänä viikon kuuri.

Jos tulomatka oli ollut hiukka ongelmallinen, ei kotimatka ollut yhtään sen miellyttävämpi. Islalla oli silmät auki mutta mitään muuta eloa ei koirassa näkynyt. Sylikyytiläinen roikkui ihan velttona käsivarsilla. Mukava neljän ruuhka busseissa ja voilá - keräsimme varmaan ennätysmäärän ihmetteleviä katseita. Ja oliko se ihme. :D Isla näytti juurikin siltä, että olisin pahoinpidelly sen, ja nyt sitten roikutin kuolemankielissä olevaa eläintä bussissa. Ja vaikka painoa oli vaivaiset 5,6 kg, se kummasti alkoi puolen tunnin jälkeen tuntua paljon enemmältä! Vähän jäntevää koiraa sentäs saa pidettyä kainalossa mutta totaalinen lötkö sylissä ei ollut kevyt kantaa.. ;) Mutta selvisimme kotio hengissä, luojan kiitos.

Väskä I-I

Junamatkan Ouluun kuuntelimme Islan kaunista itkua noin 3 tunnin verran. Itku varioitui pienenä vinkunana ihan kunnon huuto-itkuun, jonka takia alkoi käydä sääliksi vieressä olevan Riimin korvia. Eipä siinä, olimme ainoat matkustajat, joten huuto-itkut eivät onneksi aiheuttaneet julkista pahennusta. ;) Taisi pieni koira olla vielä vähän sekaisin humautuksesta, ja onhan se nyt ihan kökkö juttu joutua häkkiin, kun nälkäkin alkaisi olla ja tekisi mieli liikkua.

Kuvia ei reissusta ole ainuttakaan. Kyse ei olisi siitä, etten olis yrittänyt. Yritin. Jopa kahdella kameralla. :D Ajattelin fiksusti, että enhän mä mitään kameraa tarvitte mukaan, isälläni on järkkäri. No joo. Jopa 2. Ja siltikään en onnistunut kummastakaan löytämään asetusta, josta saisi salaman pois. Kuin monimutkainen (tai tyhmä käyttäjä ;) ) voi kamera olla?! No liian monimutkainen. :D Ei onnistunu. Luovutin. 

Koska Oulusta ei saatu ainuttakaan räpsyä, pistetään sitten muutama maanantailta. Laatu ei päätä huimaa mutta mitäs pienistä. Aurinkokin näyttäyty sen verran, että saimme nauttia upeasta kultaisesta auringonlaskusta.

Melkein täydellinen ♥

Tjaa. Ja sitten osteopaatti. Mitäköhän siitäkin sanoisin. Päällimmäinen tunne pettymys. Turhautuminen. Ja sitten ärsytys. 

Puolessa tunnissa meidät oli haastateltu, "hoidettu", ja kätelty ulos. Olin sanaton. Osteopaatti nitkutteli ja liikutteli noin 10 minuutin verran Islaa koko hoitoajasta ja loppu 10 minuuttia näytti kovasti reiki-hoidosta, jossa siirtyy lähinnä energiaa. Samaisen hoidon olisin saanut ilmatteeksi ihan omalta äidiltäni, joka on käynyt kaiken maailman kurssit reiki-hoitojen salaisesta maailmasta. Voidaan jättää toiseen kertaan pohdinta siitä, onko reiki-hoidoista oikeasti apua vai ei. Minkään sortin selitystä ei herunut hoidon aikana (onko lukkoja, mitä tekee missäkin vaiheessa hoitoa). 20 minuutin päästä aloituksesta osteopaatti nousi ylös, totesi vaan, että turvotusta rangassa/kallossa, ja olisi hyvä hoitaa uudelleen. That's it. Kun kysyin hoidon tulosta (löytyikö lukot ja saatiinko ne auki), sain vastauksen että kyllä kyllä, oikein hyvin. Ei mitään jumppa- tai liikuntaohjeistusta, normi liikunta ok. Sain mukaan viikon annoksen solumineraaleja (nro 3, tietoa löytyy mm. täältä ) ja köyhdyin 65 euroa.

En oikeasti tiedä mitä ajatella. Kaverin kanssa vaihdoimme ajatuksia, ja hän kiteyttikin koko homman oikein pätevästi tähän: huuhaata. Ja siltä se kovasti myös tuntuu. En sano, etteikö Islan selästä olisi saatu hoidettua mitään, mutta en jaksa uskoa, että 10 minuuttia hoitoa ja nitkuttelua riittää vielä avaamaan lukkoja, jotka vääntää lantion vinoon. Kylläpäs meinasi turhauttaa. Ja kovasti. Mutta pitänee ajatella se siten, että eipä sitä voinut tietää, tulipa testattua. Aikataulullisesti mulla ei olisi ollut aikaa matkustella Ouluun. Kouluhommia on ihan riittämiin. Ja kerran Ouluun asti lähti (edellinen käynti viime kesäkuussa), olisi ollut mukava viettää siellä edes muutama päivä ja oikeasti nähdä perhettä sekä Ronjaa. Että huoh. Harmitti. Ja harmittaa hiukka vieläkin. Mutta näin tällä kertaa. Ainakin on yritetty koiran eteen tehdä se mitä voidaan tällä aikataululla.

Tänään kun tulin kotiin koirien kanssa ja pääsin ovesta sisään, valtava väsymyksen aalto iski vastaan. Ja se todellinen asia, että kyllä tuntuu kurjalta palata yksin tyhjään kotiin. Sitä on vaan välillä niin yksin. Suurimmaksi osaksi sitä sietää ja sitä ei sen suuremmin edes ajattele, mutta tänään päivällä se vaan tuntui liian todelliselta ja rankalta. Pienen hetken verran tunsin ihan suunnatonta halua vajota lattialle ja kyhjöttää siinä seuraavat hetket nyyhkyttäen omaa surkeutta. Mutta 10 sekuntia ja tunne meni ohi. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. Kylpyhuoneessa odotti 2 rapaista koiraa, laukut piti purkaa ja vielä keretä iltalukion luennolle.

Tämä on se, joka saa tänä iltana hymyn huulille ja auttaa jaksamaan. Miten sitä voisikaan olla surullinen näin söpön pikkukisun jälkeen? 

Ei mitenkään. ♥