Marraskuun loppupuolella tuli lenkkeiltyä useampaan otteeseen kaveri(koira)porukalla ja kamerakin sattui mukaan useampana päivänä. Ei näiden kuvien laatu päätä huimaa mutta onpahan kuvia kummiskin..
Lenkiltä 24.11., kuviin osui myös pari vierailevaa tähteä, jotka ohikulkumatkallaan liittyi seuraan hetkeksi.
Ja seuraavalta päivältä:
Ja loppuun vielä pari räpsyä kotoa tältä päivältä.. :)
Islan teema eilisillan lenkiltä sekä tältä aamulta. Pakkanen tippu nollaan ja illalla alkoi sataa isoja hiutaleita, joista kertyikin oikein mukava lumikerros muutamassa tunnissa. Karvalapanen oli seota sukkiinsa nähdessään mitä maahan oli tullut. Remmilenkki oli aikasmoista sinkoilua. Pieni hetki paikoillaan ja taas viuuuuuuuh remmin päähän hirmuisella spurtilla. On se elämä jännää. Ihana kun nuo teinikoirat jaksaa vielä intoutua noinkin pienistä asioista kuin lumesta. Pitäis ehkä ottaa mallia.
Kyllä meinaa botti masentaa ja kovasti
Maanantain treenit jatkoi oikein mukavasti sunnuntai-illan euforiaa. Ihan hirmuisen kivat treenit. Sellaista perusvarmaa tekemisen meininkiä (jollei oteta huomioon sitä, että mehän ei vieläKÄÄN osata kontakteja..) ja palautekin oli sen mukaista. Puomin suoritus tosin oli ottanut osumaa marraskuun alun treeneistä. 4 viikon takaisissa treeneissä oli kepit ja puomin aloitus vierekkäin, ja Miimi ei tahtonut ymmärtää, että miks ihmeessä me nyt ei suoriteta puomia. Ei meinannut upota pienen sheltin päähän, että vaiks puomi ois kuin kiva tahansa, niin se ei ole tämän illan juttu. 10 minuuttia tahkottiin ihan vain sitä, että mentäiskö kepeille vai ei (Riimi valitsi aikas monta kertaa puomin ja turhautu siittä IHAN täysin). Tuon illan jälkeen ei olla puomia tehtykään ja nyt se sitten näkyi. Kieltoja ja hiipimistä. Plah. Kunhan tentit saa alta pois niin pitänee ehkä ottaa viikonloppuna puomikerta ja käydä ihan vain syöttämässä namia sieltä päältä, että saadaan stressi pois, jota puomi suorittaminen nyt näyttää aiheuttavan. Eiköhän se tästä. Kai.
Illan vinkit: - kato perhana vieköön sitä koiraa, älä päästä selän taakse ;D - oman kropan rintamasuunta.. jälleen..
Kyllähän sieltä muutakin kehitettävää löytyy (keppien aloitus epävarma jne..), varsinkin näin perfektionistina löytää vaikka ja mitä. ;) Mutta riemuitsen siitä, että meillä jälleen taas sujuu yhteistyö. Varmasti omalla mielialalla (joka on ollut huono kuukausia) on ollut oma merkityksensä. Sekin kun on ollut viime aikoina noususuhdanteinen.
Niin, ja rata ei (taaskaan) täsmää kuvaa. Harri improvisoi meille jotain sinne suuntaan olevaa viritelmää, kun itse rakentaminen ei ihan mennyt nappiin. Mitäs siittä, kivaa oli! Onpahan tuossakin sitten pohdittavaa, jos yksin tahtoo jotain treenata, ja pääkoppa on ihan tyhjä.
Käytiin M:n kanssa vielä tekemässä uusintaotto heti tiistaiaamuna, ja hiottiin pieniä juttuja kuntoon. Tosin, meille ei jäänyt mitään sen kummempaa hiottavaa (paitsi se puomi), joten se oli sitten sellaista fiilistelyä eilisen sujuvuudesta. Ihana Riimi. ♥
Kun olis vielä tajunnut häivyttää musiikin loppua kohden niin olishan ollut hiano.
Maanantaina oli ihan törkeän hieno sää, ja tentiinluku sai väistyä pariksi tunniksi I:n treenihetken takia. Ludo tuli häiriötekijäksi (tai no, ehkä se oli niin, että Ludo oli se päätreenattava :D ). Isla oli niin hieno! Me käydään nykyisin ihan liian vähän ihan vaan kahdestaan ottamassa toko-tyyppistä treeniä, saatikka sitten muualla kuin meidän pihalla tai häiriön kanssa. Täpäkkä tyttö. ♥ Väsyttäminen tosin meni ihan harakoille, I huusi kuin syötävä mun ja Riimin lähtiessä treeneihin, joten haukkupantahan siittä napsahti kaulaan.. En tykkää. Siis haukkupannan käytöstä tuossa tilanteessa. Mutta treeneihin oli lähdettävä, en uskaltanut I:tä ottaa mukaan kiihtymään (sehän nostaa NIIN isot kierrokset että..), ja ulvominen 20:30 illalla oli nounou. Joten tämän kerran näin, nyt sitten on vielä loppuviikkoa aikaa treenata ihan yksinoloa. Riimi ei meinaa yhtään ymmärtää miksi me vieraillaan eteisessä aina sekunti tai kaksi ja tullaan pois. Se jää seisomaan sinne sen näkösenä, että täh.. :D Ei voi pieni koira kaikkea ummartaa.
Kuvia olis lisää vielä maanantailta ja tältä päivältä, kun Tuisku ja Haiku perheineen teki pikareissun Kuopioon ja käytiin lenkillä isomman porukan voimin. Mutta ne saa jäädä toiseen päivään. Kello on jo taas vaikka mitä, ja huomiseen tenttiin pitäis olla jo kertailemassa. Tän piti olla vaan "pika"postaus. Niinpä niin..
Sammutin koneen puolisen tuntia sitten ja olin kovasti suuntaamassa nukkumaan. Tajusin kuitenkin tuossa ulkona Islan kanssa vielä iltapissalla ollessani, että olen ihan innoissani tulevasta keväästä ja on vaan sellainen älyttömän hyvä fiilis. Tajusin olevani onnellinen. Piti ihan pysähtyä hetkeksi, että täh. :D Ihan oikeasti. En muista kesän jälkeen kovin montaa samanlaista hetkeä kokeneeni. Varsinkaan T:n poismuuton jälkeen fiilis on ennemmin ollut pakkasen puolella kuin näinkin aurinkoinen. Joko tämä johtuu siitä, että sain tänään tehtyä oikeasti sitä mitä piti, ja vielä voin rehellisesti sanoa, että hommat sujui paremmin kuin hyvin. Tai sitten ihan vaan se, että nukuin viime yönä paremmin kuin muina öinä 2 kuukauteen (huomenna ei ehkä taida olla samanlainen fiilis, hah..). Tai se, että sain pari tuntia sitten ihan loistavia uutisia tulevan kevään rahatilannetta koskien (sellaiset uutisethan piristää aina ;) ). Hirmuisesti asioita, joista voi olla tyytyväinen. Ja onnellinen. Huomenna oon väsyny, joten tämän illan onnellisuus tulee tuntumaan hyvinkin kaukaiselta, joten hyvä nauttia siitä nyt edes hetken. ;)
Ja näin jälkeenpäin kun miettii, niin viimeisin samanlainen onnentunne oli viikko sitten se, että tajusin omistavani ihan törkeän ihanan sohvan. No kyllä! En ole ikinä aikaisemmin voinut sanoa omistavani ihan ikiomaa sohvaa, ja kun elin 3 viikkoa ilman sänkyä ja minkään sortin sohvaa, tuo on tuntunut välillä jopa luksukselta. Jotenkin vaan tuntuu, että elämä alkaa olla menossa oikeaan suuntaan, ja sitä osaa riemuita ihan niistä pienistäkin asioista (kuten sohvasta ♥ ).
Niin, että jos sitten palataan muihinkin asioihin, ettei ihan lähde lapasesta tämä touhu.
Mm.. Mitäs tässä viikossa on kerennyt tapahtua. Viime viikonlopun koiramaisin juttu oli ehkä se, että vierailtiin Ludon luona. Kaverin mieheke oli lähdössä pikkujouluihin ja me sitten vietettiin tyttöjen (+ Ludo tietty) omaa iltaa ihan pidemmän kaavan mukaan. 7 tuntia vierähti ihan tuosta noin vaan, ja juttua olisi varmaan riittänyt pidemmäksikin aikaa. Puhe pyöri pääosin koirissa, blogi-jutuissa (no, sekin siis koski pääosin koiria) ja ehk myös himpun verran vastakkaisen sukupuolen edustajissa. Ilta sujui meidän kaksijalkaisten osalta erittäin mukavasti, eikä koirillakaan tuntunut olevan valittamista. Kolmikko pyöritteli suurimman osan ajasta puruluita osapuolelta toiselle, ja loppua kohden Ludo onnistui saamaan I:n hammaspainiin. Eihän siihen mennytkään kuin 5 tuntia. Hieno juttu I. Kukas se sanoikaan, että naiset lämpenee hitaasti.. Ei kai.. ;)
Tällä viikolla tuli leivottua sen verran, että leipomiskiintiö tuli hetkeksi täyteen. Varsinkin kun se tekeminen oli sen verta takkuamista että.. Lopputuloksissa ei ollut valittamista, tytöt pyörähtivät kakkuhetkellä maanantaina (ja jälleen kolmisen tuntia hujahti ihan hetkessä) ja pätkis-mariannesuklaa-fazerin sininen -kakku tuntui häviävän alas ihan pätevästi. En ollut aikaisemmin käyttänyt liivatetta mutta hyvä siittä tuli. Maistui vielä seuraavina päivinä oikein hyvin.
Riimi oli oikein pätevä maanantain treeneissä. Rata tuntui ihan mahdottomalta muistaa. Vielä 15 minuutin jälkeenkin olin _ihan_ pihalla. Yllättävästi se sieltä tarttui kuitenkin päähän vaikka jumituttiinkin jo heti kolmannelle esteelle. Kolmoselle ja kutoselle poispäinkääntö, kasille persjättö, 15 jälleen poispäinkäännös, renkaan 17 leijeröinti keppien toiselta puolen. Numerot vaihdettiin keppien jälkeen järjestykseen 22, 19 (välistäveto ilman kääntymistä, pelkkä käsi), 20, 21, 22 (sylkkäri), 23, 12/24, 9/11/25, 10/26 ja lopulta A.
Numerointi oli hiukkasen eri nro:sta 18 eteenpäin itse treeneissä
Miimi ei millään tahtonut kääntyä poispäinkääntöön kolmannella esteellä, vaan ampaisi aina hirmuisella hingulla putkesta suoraan. Jouduin kääntämään itseäni ihan mutkalle ja vielä kahdellä kädella, että koiran sai tulemaan mukaan. Ehk siihenkin auttoi se, ettei lähdetty käsi kädessä aloituksesta vaan lähetin sen putken suulta ekalle hypylle. Rata muuten soljui aikas kivasti. Rengas (17) leijeröitiin keppien toiselta puolen, ja sitä joutui muutaman kerran palkkaamaan targetilla. Kaiken kaikkiaan oikein kivat treenit. Miimi teki oikein hyvällä draivilla 18 estettä ilman suurempia ongelmia. Jäi erittäin hyvä fiilis. Ainoa harmituksen aihe oli se, ettei viimeistä älyttömän hienoa ottoa saatu videolle. Pitäis aina muistaa pitää kamera lähettyvillä juurikin näitä onnistumisia varten.
Käytiin tiistai- ja torstaiaamuina tekemässä rata loppuun, ja torstailta tallentui viimeinen veto ja samalla koko rata videolle. Mietin pitkään, että laitanko koko pätkää tänne blogiin mutta ihanpa sama. Tuo otto oli ehdottomasti huonoin oman kropan käytön kannalta, laaserit osoittaa minne sattuu, Miimi ei tule ohjauksiin ja mun ohjaukset on ihan törkeän huolimattomia (huomaa, että oltiin tehty rataa alle 4-5 kertaa, R tulee suurimpaan osaan ohjauksista kuin muistista.. paitsi viimisillä hypyillä..). Riimin meno on hirmuisen löysän näköistä (väskä koira), ohjaajalla loppuu kunto (2kk vähäiset yöunet alkaa näkyä jossain :D ).. Ei ollenkaan verrattavissa meidän huikeisiin treeneihin maanantaina. Mutta, aina ei voi mennä nappiin. Pakkohan sitä on olla jotain kehitettävää, eikö?
Että jos nyt vaan mietittäis sitä, että me suoritettiin just tuossa pisin ratapätkä ikinä (27 estettä, jee!), eli ollaan onnellisia siitä. Muusta ei voida hirmuisesti olla, sen verran kauhean näköistä tuo on.
Eilen oli tarkoitus suunnata kaverin pikkujouluihin, mutta ne sitten jäi välistä I:n mahan takia. Rakas karvarukkanen löysi epäilyttävästi jotain elukkaa muistuttavan raadon, josta osa hävisi parempiin suihin (Y-Ä-K !! ) ja loput turkkiin, kun neiti päätti vielä naamioida itsensä hyvinkin uskottavaksi metsän asukkaaksi hieromalla itseään siihen mitä kuolleesta elukasta oli jäljellä. Ou jes. Perjantai-ilta meni rukkasen housukarvoja putsatessa, ja niinpä jäi pikkujoulutkin väliin. Eipä siinä, fiilis meinas kummasti hävitä jo siinä vaiheessa, kun leipomukset alkoi näyttää ei-syötäviltä uunista otettaessa. Muutaman tunnin vetäytymisen jälkeen ne alkoi näyttää jo siltä miltä pitää. Vaikka illan suunnitelmat ei menneet ihan nappiin, ilta oli kuiten mitä parhain. Parannettiin sitten maailmaa A-M:n kanssa omia pikkujouluja viettäen karkkien, piparien ja homejuuston kera. ♥
Nokkaeläin
Omat leipomukset, eli italialaiset muffinit jäi jälleen syömättä (tyypillistä, rakastan leipoa mutta en saa ikinä syötyä mitä teen, tulee jokin ihme ällötys..), mutta ehkäpä ne huomenna lähtee A-M:n miehekkeelle. Nuohan on ihan älyttömän hyviä. Äiti tapaa tehdä näitä aina jokaisiin kissanristiäisiin mitä olla voi, sillä ne on hirmuisen helppo tehdä ja onnistuvat lähes aina. Tai näin mulle ainakin väitettiin. ;) Ohje on alunperin pirkan, ja se on hyväksi todettu hyvin monen sukulaisen ja tuttavan kesken. Jos viemisiksi meinaa näitä tehdä, 3-kertainen taikina ei ole yhtään pahitteeksi.
Raaka vai ei -pohdintaa :D
Ja vielä loppuun toissa viikolta I:n tyylinäyte nakkisukelluksesta. Viime kesän M-tiimipäivillä kukaan sukelluskisaan osallistunut M-tiimiläinen ei onnistunut nappaamaan nakkeja kupista (hienohelmat!). FB-ryhmässä oli keskustelua ensi kesän tapaamisesta ja siitä, että I vie varmaan voiton helposti kun on sellainen läträäjä. No, pitihän meidän sitten heti kokeilla mitä osataan, ja tulos yllätti kyllä mut ihan täysin. Pätevä (ahne!) likka. ♥
Islan peräpää alkoi toimia vasta seuraavana päivänä. Sunnuntai-iltana I sai otettua muutaman askeleen pihalla ja käytyä pissalla, josta olin jo ihan valtavan tyytyväinen. Koirilla ei ole lupaa tulla sänkyyn, mutta I:n nostin vierelle nukkumaan. Tarpeeksi väsyneenä nukun niin sikeästi, etten kuulisi minkään valtakunnan liikkeitä häkin suunnalta, jos toisella olisi hätä. Viiden aikaan heräsin vaivalloiseen liikehdintään, kun Isla yritti vaihtaa asentoa. Tai nousta... Tyypillinen 'hei mennään pissalle' -aika I-I:lle.. No, oli sitten mitä tahansa, ainakin se toimi ja kersa pääsi kusreissulle (ja mie kun olin niin vannonu ettei näitä enää tapahdu.. ;) ). Reissun jälkeen kampesin vaivaisen häkkiin nukkumaan ja nukuin yllättävän hyvin muutaman tunnin.
Jynkkään saatiin aika vasta seuraavalle päivälle eli tiistaille, ja osteopaatti-aika saatiin keskiviikolle. Täytyy kyllä antaa täydet propsit ajan järjestymiselle - kyseessä nimittäin oli ilta-aika normin työajan ulkopuolelta (20:30). Harva ottaisi vastaan tähän aikaan, ja vielä näin lyhyellä varoitusajalla. Tämä siis tarkoitti alkuviikon järjestämistä ihan uuteen uskoon. Tiistai-iltapäivä menisi pääosin eläinlääkärissä. Siitä pikapikaa kotiin hoitamaan pakkaukset loppuun, syömään ja puoli kasiksi junaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut matkustaa vasta keskiviikkoaamuna, mutta sainpa mahdollisuuden edes nähdä osaa perheestä kunnolla keskiviikon aikana toisten osapuolien ollessa töissä iltaan asti.
Maanantaina Isla vertyi jo siihen malliin, että jouduin kieltämään neitiä ottamasta formula-ajoja olohuoneen ja keittiön välillä. Sitä ennen I oli levitellyt koko lelukokoelman mun eteen ja vielä huutanut perään että "leiki muija leiki!" Kovasti siinä yritin katella kattoa ja olla huomaamatta sinnikästä koiralasta, jolla oli selvästi mitä tylsin päivä. Lopulta I tyytyi kurjaan osaansa ja meni suurieleisesti koppaan makaamaan ja tuhahtelemaan. Elämä on.
Sitä kummasti oppii arvostamaan autoa ja sitä helpoutta, kuinka autolla pääsee eikä tarvitse sen kummemmin pelata julkisten aikataulujen kanssa. Oli hirmuisen mukava huomata puolessa välissä matkaa bussipysäkille, että ei hel.. *piiiiip*, bussikortti on kotona. Juurihan sitä oli sisällä mantrattu "muista bussikortti, muista bussikortti". No en muistanu. :D Siinä sitten juokset takas kotio kauhialla kiireellä vaan ja ainoastaan huomataksesi, että bussi kortti ON mukana, se vaan oli vilahtanut taskussa olevasta reiästä laukun vuoren sisään. Siinä vaiheessa taisi päästä muutama kirosana lisää. ;)
Jollain ihmeen kaupalla kerettiin siihen bussiin, johon meinattiinkin. Olin jo etukäteen tarkistanut, että bussi jättää meidät noin kilometrin päähän eläinlääkäristä. 20 minuutissa kävelee sinne ihan helposti. Ja pah. Olishan se pitänyt tietää, ettei nämä hommat ikinä mene kuten suunnitellaan. Pyysin kuskia jättämään meidät tietylle pysäkille, josta olisi helppo päästä Jynkän ostarille. Kuski jätti meidät väärälle pysäkille, eikä puhelimen navigointiohjelma jaksanut toimia sen vertaa, että olisin voinut tarkistaa missä hiton korvessa sitä oikeasti oltiinkaan. Vastapäisellä bussipysäkillä oli kolme ihmistä odottamassa bussia, ja kysyin heiltä mihin suuntaan meidän pitäisi lähtä kävelemään. Siinä vaiheessa, kun kuulin, ettei heistä kukaan tiennyt ollenkaan missä suunnassa Jynkän ostari on, meinasi lisäkirosanat päästä suusta. Sain hillittyä itseni (vaivoin ;) ), kiitin "avusta" ja lähdin siihen suuntaan, jonne kuvittelin ostarin sijoittuvan. Onni onnettomuudessa, suunta oli oikea ja kerettiin nipin napin perille. Puolessa välissä matkaa meinas tuskanhiki iskeä, kun aloin kuvittelemaan tilannetta missä me ei kerettäisikään koko eläinlääkäriin, ja aika menisi sivu suun..
Sarpanen katsoi ulkona I:n liikkeet (käveltiin, ravattiin, juostiin), otti esitiedot sisällä (ja pyöritti silmiä, kun mainitsin sanan osteopaatti) ja tutki I:n rangan, palautusrefleksit ja nivelsiteet. Selän pitkät lihakset oli jo tunnusteltaessa jäykät, ja sama lopulta näkyi myös kuvista. Islalle tosiaan iskettiin rauhoituspiikki ja kiikutin koiran röntgenhuoneeseen odottamaan jalkojen pettämistä. Isla jaksoi huojunnasta huolimatta seistä viimeiseen asti omilla koivillaan, ja lopulta jouduin sipaisemaan penskan kyljelleen.
Mmm... Nurin :D Mut menkööt, en jaksa muokata. R on sentäs oikein päin!
Ranka ok, ei luustollista vikaa. Vasen lonkka nätisti lonkkamaljassa, ellän mukaan oikeassa löysyyttä eikä istu lonkkamaljaan. Meinasin jo kehittää pienen ahdistushuolehduksen lonkasta mutta kasvattajan kanssa vaihdettiin ajatuksia, ja päädyttiin siihen, ettei koiran venytys ole hyvä. Lonkassa voi tosiaan olla löysyyttä, mutta tiivistyminen on hyvinkin mahdollista vielä tässä vaiheessa. Eli kasvattelemme lihaksia mahdollisen löysän lonkan tueksi ja otamme aikuiskuvat aikaisintaan kesän korvalla. :) Eli hyvällä mielin eläinlääkäristä ulos. I sai kipulääkepiikin, ja käskyn syödä vielä lisänä viikon kuuri.
Jos tulomatka oli ollut hiukka ongelmallinen, ei kotimatka ollut yhtään sen miellyttävämpi. Islalla oli silmät auki mutta mitään muuta eloa ei koirassa näkynyt. Sylikyytiläinen roikkui ihan velttona käsivarsilla. Mukava neljän ruuhka busseissa ja voilá - keräsimme varmaan ennätysmäärän ihmetteleviä katseita. Ja oliko se ihme. :D Isla näytti juurikin siltä, että olisin pahoinpidelly sen, ja nyt sitten roikutin kuolemankielissä olevaa eläintä bussissa. Ja vaikka painoa oli vaivaiset 5,6 kg, se kummasti alkoi puolen tunnin jälkeen tuntua paljon enemmältä! Vähän jäntevää koiraa sentäs saa pidettyä kainalossa mutta totaalinen lötkö sylissä ei ollut kevyt kantaa.. ;) Mutta selvisimme kotio hengissä, luojan kiitos.
Väskä I-I
Junamatkan Ouluun kuuntelimme Islan kaunista itkua noin 3 tunnin verran. Itku varioitui pienenä vinkunana ihan kunnon huuto-itkuun, jonka takia alkoi käydä sääliksi vieressä olevan Riimin korvia. Eipä siinä, olimme ainoat matkustajat, joten huuto-itkut eivät onneksi aiheuttaneet julkista pahennusta. ;) Taisi pieni koira olla vielä vähän sekaisin humautuksesta, ja onhan se nyt ihan kökkö juttu joutua häkkiin, kun nälkäkin alkaisi olla ja tekisi mieli liikkua.
Kuvia ei reissusta ole ainuttakaan. Kyse ei olisi siitä, etten olis yrittänyt. Yritin. Jopa kahdella kameralla. :D Ajattelin fiksusti, että enhän mä mitään kameraa tarvitte mukaan, isälläni on järkkäri. No joo. Jopa 2. Ja siltikään en onnistunut kummastakaan löytämään asetusta, josta saisi salaman pois. Kuin monimutkainen (tai tyhmä käyttäjä ;) ) voi kamera olla?! No liian monimutkainen. :D Ei onnistunu. Luovutin.
Koska Oulusta ei saatu ainuttakaan räpsyä, pistetään sitten muutama maanantailta. Laatu ei päätä huimaa mutta mitäs pienistä. Aurinkokin näyttäyty sen verran, että saimme nauttia upeasta kultaisesta auringonlaskusta.
Melkein täydellinen ♥
Tjaa. Ja sitten osteopaatti. Mitäköhän siitäkin sanoisin. Päällimmäinen tunne pettymys. Turhautuminen. Ja sitten ärsytys.
Puolessa tunnissa meidät oli haastateltu, "hoidettu", ja kätelty ulos. Olin sanaton. Osteopaatti nitkutteli ja liikutteli noin 10 minuutin verran Islaa koko hoitoajasta ja loppu 10 minuuttia näytti kovasti reiki-hoidosta, jossa siirtyy lähinnä energiaa. Samaisen hoidon olisin saanut ilmatteeksi ihan omalta äidiltäni, joka on käynyt kaiken maailman kurssit reiki-hoitojen salaisesta maailmasta. Voidaan jättää toiseen kertaan pohdinta siitä, onko reiki-hoidoista oikeasti apua vai ei. Minkään sortin selitystä ei herunut hoidon aikana (onko lukkoja, mitä tekee missäkin vaiheessa hoitoa). 20 minuutin päästä aloituksesta osteopaatti nousi ylös, totesi vaan, että turvotusta rangassa/kallossa, ja olisi hyvä hoitaa uudelleen. That's it. Kun kysyin hoidon tulosta (löytyikö lukot ja saatiinko ne auki), sain vastauksen että kyllä kyllä, oikein hyvin. Ei mitään jumppa- tai liikuntaohjeistusta, normi liikunta ok. Sain mukaan viikon annoksen solumineraaleja (nro 3, tietoa löytyy mm. täältä ) ja köyhdyin 65 euroa.
En oikeasti tiedä mitä ajatella. Kaverin kanssa vaihdoimme ajatuksia, ja hän kiteyttikin koko homman oikein pätevästi tähän: huuhaata. Ja siltä se kovasti myös tuntuu. En sano, etteikö Islan selästä olisi saatu hoidettua mitään, mutta en jaksa uskoa, että 10 minuuttia hoitoa ja nitkuttelua riittää vielä avaamaan lukkoja, jotka vääntää lantion vinoon. Kylläpäs meinasi turhauttaa. Ja kovasti. Mutta pitänee ajatella se siten, että eipä sitä voinut tietää, tulipa testattua. Aikataulullisesti mulla ei olisi ollut aikaa matkustella Ouluun. Kouluhommia on ihan riittämiin. Ja kerran Ouluun asti lähti (edellinen käynti viime kesäkuussa), olisi ollut mukava viettää siellä edes muutama päivä ja oikeasti nähdä perhettä sekä Ronjaa. Että huoh. Harmitti. Ja harmittaa hiukka vieläkin. Mutta näin tällä kertaa. Ainakin on yritetty koiran eteen tehdä se mitä voidaan tällä aikataululla.
Tänään kun tulin kotiin koirien kanssa ja pääsin ovesta sisään, valtava väsymyksen aalto iski vastaan. Ja se todellinen asia, että kyllä tuntuu kurjalta palata yksin tyhjään kotiin. Sitä on vaan välillä niin yksin. Suurimmaksi osaksi sitä sietää ja sitä ei sen suuremmin edes ajattele, mutta tänään päivällä se vaan tuntui liian todelliselta ja rankalta. Pienen hetken verran tunsin ihan suunnatonta halua vajota lattialle ja kyhjöttää siinä seuraavat hetket nyyhkyttäen omaa surkeutta. Mutta 10 sekuntia ja tunne meni ohi. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. Kylpyhuoneessa odotti 2 rapaista koiraa, laukut piti purkaa ja vielä keretä iltalukion luennolle.
Tämä on se, joka saa tänä iltana hymyn huulille ja auttaa jaksamaan. Miten sitä voisikaan olla surullinen näin söpön pikkukisun jälkeen?
Kylläpä voi taas hyvä päivä kääntyä ihan päälaelleen.. Tunti on itketty lattialla ja vuodatettu huolia naamakirjassa, kunnes sain itseä niskasta kiinni. Kiitos J ♥
Koska viime viikon loppupuoli oli ihan liian kiireinen, Islan 1 v synttärit jäi ihan totaalisesti (muutamia kuvia lukuun ottamatta) viettämättä. Omat ja Islan koirakaverien kiireet sai juhlinnat siirtymään tämän viikonlopun ohjelmistoon. Hyvinhän se sinne sopikin. Venyin lauantain töiden jälkeen koneella luvattoman pitkään, ja sain kääretortun leivottua vasta yömyöhällä. Mut hey, no problemo. Torttu oli valmis jo ennen yhtä ja tiskipöytäkin kiilsi puhtaana. Ja totean jälleen - astianpesukone ♥ miten kukaan voi pärjätä ilman?! Kaunis tortusta ei tullut, mutta maku oli kyllä sitäkin parempi. ;) Kyllä mango-valkosuklaa tuntui toimivan paremmin kuin hyvin kääretorun välissä. Nam!
Ja hei, pitihän koirillekin olla oma pieni kakku:
Eikö ole kaunis? :D Pikapikaa maksalaatikosta väsätty, päällä kermaviiliä ja sivuilla raejuustoa. Tuntui maistuvan ihan hyvin, ei kuultu valituksia nelijalkaisilta. Ei omilta eikä lainalapselta.
Aamupäivä meni oikein kivasti pikkujätkän (pikkumusta) pissoja siivotessa (ja kiitosta vaan myös siitä, jonka päälle astuin ;) ), hiuksia värjätessä (kiitos värjäys-apulaiselle, couldn't have done without) ja torttua koemaistaessa. Hiukset saivat vihdoin ja viimein kauan kaivatun värin - mahongin ruskea ♥ pikkaisen punaista seassa ni avot, johan on hiano (psst.. ei kerrota sitä, että panikoin vielä eilen sitä, että tuleeko tästä nyt liian punainen). Reilu kolmituntinen hujahti ihan hetkessä, ja olisi mennyt varmaan pidempäänkin, helposti. Ens kertaan sitten.
Pikainen reissu ulkoa, koirat suihkun kautta sisälle (murr märkää, ja päälle Islan sekaisin oleva maha.. epäilen kalkkunaa) ja siittä kuvien muokkaukseen blogia varten. Parin tunnin kuluttua Isla hiippaili unipaikaltaan viereen istumaan, josta sitten nappasin sen vielä syliin jatkamaan unia. Senpä jälkeen ymmärrys loppuu sen suhteen kesken, mitä Islan peräpäälle tapahtui.
Laskin I:n sylistä lattialle ja neiti näytti kenahtavan suoraan nurin. Naureskelin, että ootko muka ihan oikiasti noin väskä. Et jospa nyt kuule mennään pissalle. No ei muutes menty. Islan peräpää teki totaalisen stopin. Ylösnousu ei oikein onnistu ja liikkuminen on todella jäykkää. Pienen houkuttelun avustuksella otti askeleen mutta siihen se sitten jäi. Paikoilleen jumitus. Tahto liikkua ois kova mutta kun ei kärsi. Kylläpäs tuli huoli. Yritettiin käydä pissalla ajatuksella, että ehkä se siittä vertyy, kun ottaa muutaman askeleen. No ei vertynyt. Pihalla ei saatu aikaiseksi ainuttakaan askelta eikä mitään muutakaan. Tultiin sisälle.
J:n kanssa vaihdettiin ajatuksia, ja lopulta jäykälle I:lle pujotettiin päälle Riimin batman-viitta ja kampesin sen häkkiin nukkumaan. Omat jalat ei tuntunu toimivan senkään vertaa nyt kun botti oli sekoittamassa motoriikkaa vielä enemmän. I seisoi minuutteja paikoillaan viitan pujottamisen jälkeen eikä siinä sitten auttanut muu kuin sipaista pennulta jalat alta ja asetella häkkiin lepäämään.
Voi jumitus sentäs :(
I vaikutti (ja on edelleen) todella voipuneelta, ja en voinut muuta kuin istua häkin vieressä ja surkutella pienen koiran rankkaa iltaa. Hieronnan jälkeen I oli mennyt jo parempaan suuntaan. Pikku-orava oli tehnyt venyvanutuksia jo useampaan kertaan, ja tahto repiä leluja oli kasvanut jo hurrrjasti. Ajattelin jo pahimman olevan ohi, ja että tästä me vain mentäisiin ylöspäin eikä alas. Ei niin ei. Tuli hiukka puskista tämäkin ongelma. Ei mulle tule muuta mieleen kuin se, että pesun jälkeen Isla jäi vielä hiukka märäksi, se sitten kylmetti lihakset ja veti ne jumiin. Ja onhan siellä ne lonkat tai ranka, joista ei tiedetä mitään..
Vaihtoehtoja pyöriteltiin vaiks kuinka mutta hieronnassa löytyneet jumit/lukot ovat siltikin siellä, ja eipä siitä mihinkään päästä sen suhteen, että ne siellä ainakin aiheuttaa suuren suuria ongelmia. Edelleen oltiin sitä mieltä, että eläinlääkäri ei tuolle paljoa voi tehdä, kuvat se voi ottaa, jotta selviää onko luusto kunnossa. Huomenna aamusta soitetaan Jynkkään ja osteopaatille, ja jos pika-aika saadaan, edessä on ex tempore reissu Ouluun. Sääliksi käy pientä koiraa, mutta jospa se tästä vielä lähtis selviämään.
