6 (ja puoli) kk - posetuskuva(t)

6,5kk ja 32cm

4v ja 1kk

Minä, tyttäret ja muutama itikka :D

Ja jotta päivät eivät menisi ihan rauhallisesti, tämän aamun aamupissatus päättyi kyyneliin.

Olimme tyttöjen kanssa kävelemässä viereisen talon takana ja metsän välissä aamupissatuksille. Juuri ennen metsään pääsyä (pirun rehevät puskat, mutkittelevalle metsäpolulle ei nähnyt metriä pidemmälle) läheltä kajahtaa käsky "tänne". Ennen kun kerkeän edes kunnolla ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, metsästä juoksee naapurin dreeveri meitä kohti (remmissä? irti? aivot eivät kyenneet rekisteröimään yhtään mitään ..). Aamukoomaiset aivot eivät taipuneet edes niin pitkälle, että olisin tajunnut ottaa I:n syliin. Tilanne meni juuri niin kuin ei olisi pitänyt. Jonkun sortin paniikissa remmit valahti käsistäni omien koirieni tehdessä äkillisen nykäisyn. Itse sain sen verran toimintakykyä takaisin, että karjaisin koiralle "pois". Turhaan. Ei mitään vaikutusta. Dreeverin päästessä meidän luo Riimi puolustaa omaa nahkaansa reippaalla murinalla, jolloin innokas tutustumisyritys suuntautuu Islaan. I päätti parhaimmaksi ottaa jalat alleen ja juosta kotiovelle, ennen kuin kerkesin napata koirasta kiinni. Siinä vaiheessa myös dreeverin omistaja ilmaantui metsästä juosten ja omaa koiraa käskyttäen. Turhaan nekin. Koiralta hävisi korvat. 

Isla löytyi painautuneena rapun ulko-ovea vasten dreeverin seistessä nokatusten, innokkaana häntää heilutellen valmiina leikkimään. I näytti samalta kuin säikähtänyt peura ajovaloissa. Dreeveri ei ollut vihainen, ei. Se olisi vaan halunnut leikkiä. Mutta I:n ymmärrys ei riittänyt tähän. Liian innokas yritys dreeverin puolelta + ilmeisesti Isla koki erilaisen ulkonäön pelottavaksi. Pentu kiipesi suoraan syliin, kun laskeuduin kyykkyyn ja dreeverin omistaja otti oman koiransa kiinni anteeksi pyydellen. 

Pieni hetki rauhoituttiin ja lopulta käytiin jopa kuononmitan päässä tutustumassa dreeveriin (tosin huomattavan varautuneisuuden kanssa), joka oli rauhoittumisen ajaksi viety syrjemmälle. Dreeverin omistaja oli aidosti pahoillaan, ja homma on sinänsä selvä. Jos minä jotain syytän, niin itseäni. Sisälle päästyäni jännitys ja turhautuminen omaa toimintaa kohtaan purkautui hillittömänä itkuna. Minun olisi pitänyt saada otettua I syliin. Ajattamista ei olisi pitänyt päästä tapahtumaan. Mutta reaktiokyky oli täysi 0 suoraan sängystä nousseena. Lähinnä itkin myös sitä, jos onnistuin pilaamaan Islan luottamuksen siihen, että kyllä minä huolehdin lauman turvallisuudesta. Ja toiseksi sitä, että kuinka suuret möröt pentu onnistuisi kehittämään kyseisestä tapahtumasta. Mutta jo pihalla heti tapahtuman jälkeen saattoi huomata, kuinka nopeasti Isla palautui. Epäluuloinen se oli dreeveriä kohtaan (onko se nyt ihme) mutta suostui syömään nameja ja olisi ollut täpäkkänä leikkimässä kävyn kanssa. 

Luojan kiitos minua on siunattu pennulla, jonka hermorakenne on kunnossa ja jolla tuntuu olevan maailman huolettomin asenne. Se, miten aamuinen episodi näkyi tämän päivän aikana, on se, että I oli ehkä hiukan haukkuherkempi, mitä aikaisemmin. Mutta muuten käytöksessä ei voinut huomata sen suurempia muutoksia. Toivon, että pennun reippaus ottaa vastaan muita koiria ei hävinnyt mihinkään, mutta aika näyttää.