Selviytymistä

Viimisen kuukauden aikana oon istunu ainakin viidesti yrittämässä saada blogipostausta aikaan. Siinä vaiheessa kun on istunut tunnin verran tuijottamassa tyhjää sivua, on ollut helpompaa sulkea koko selain. Välillä mulla oli ihan fiilis, etten kyennyt edes miettimään koko blogia ja sen avaaminen vaan ahdisti.

Koko lokakuu ja marraskuun vaihde on vaan.. ollut raskainta sitten pitkään aikaan. Kesäkuu taisi vetää tälle vertoja jollain tasolla vaikkaki taidan olla pyyhkiny osan kesäkuusta päästä pois ihan vaan sen takia, ettei siinä ole mitään kivaa muisteltavaa. Tuntuu, että liika paljon on kasaantunu koko lokakuulle. Alkaen siitä, että hukkasin päämääräni ja täydellisen motivaation syyskuun lopulla. Tai ehk tää alkoi jo aikaisemmin pienistä asioista, jotka vaan sysäsi fiilistä pakkasen puolelle. Monien asioiden summa. 

Masennus on vahva sana. Ja mun päässä se pitkälti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka on itsemurhan partaalla, menettänyt elämänilonsa, haluton elämään ja tekemään mitään. Tuota nyt voisi jo kuvata vakavaksi masennukseksi. Joten mä en pysty sanomaan, että oisin ollut masentunut, mut tiiän että jotain sen kaltaista kylläkin. Lievää masennusta? Noo.. Kylläehkä. Mä nyt vaan vierastan koko masennus-sanaa. Mutta nyt kun mietin koko lokakuuta takaspäin, tunnistan itsessäni pieniä piirteitä, joita ei normisti olisi. Sellaista.. tylsistymistä. Haluttomuutta tarttua asioihin. Ei mitään niin vakavaa, että tarvitsisi älyttömän paljon huolestua ja raahata ittensä jonneki keskustelemaan. Oon varmaan antanu ulospäin kuvan, että kaikki on fine. Ja niin olisin melkeinpä kaikille kavereilleni vastannu, jos ne olis mun vointia kysyny.  Mä kerroin aidosti ja rehellisesti yhdelle ainoalle ihmiselle, jos oli p*ska päivä ja fiilis oli ihan älyttömän huono. Ja tämä ihminen onkin ollut korvaamaton. ♥ Kiitollisempi en vois olla vaikka hän tuskin tietää, kuin paljon on pelastanu mun lokakuusta vaan olemassaolollaan ja kysymällä lähes joka ilta kuulumisia.

Kuten sanoin, lokakuulle kasaantui paljon. Joista kyllä pahin oli tuo epävarmuus siitä, mitä sitä elämältään tahtoo. Mun suunnitelmat oli selkeet. Niiden piti olla selkeet. Ja sitten musta tuntuu, että se selkeys hävis. Menipois. Katos. Ja jäljelle jäi pieni ajatus siitä, että tahtootahtoo mutta onko järkeä. En vaan löytäny tähän vastausta. Ja se ehk lisäs koko ongelmaa, että mietin olevani heikko. Ajattelin, etten tahdo tätä tarpeeksi, jos en osaa oikeasti päättää mitä tahdon. Lokakuun alun jaksoin tehdä hommaa ilman motivaatiota, mutta sitten sellainen itsensä.. no, käytetään sanaa "pakottaminen", ei oikein enää onnistunut. Se lokakuun alku meni siis ajatuksella, kun nyt pitää tehdä. Siinä ei ollut mukana yhtään mitään siitä fiiliksestä, mikä oli ollut vuosi sitten. Aitoa tahtomista. Onnistumisen fiiliksiä. Sitä, mitä pitää olla, että saa itsensä aamulla ylös ja lukemaan. Ja mitä pitempään meni, että homma ei oikein onnannu ja tuntunut kivalta, sitä helpompi sitä oli alkaa pakoilla..

Ja mitäpä muuta? Mm. mummoni (♥) hautajaiset, pientä huolta raha-asioista ja Islan selästä, ulkomailla asuvan kaverin itsemurhayritys.. 

Jos mä jotain saan kiittää (tuon mainitsemani kaverin lisäksi) siitä, että jaksoin lokakuun ilman minkään sortin "romahduksia" tai pahempia "masentumisia" (hyi kun tuo sana ei vaan sovi mun suuhun, en koe olevani tätä sorttia ;) ) niin naapuriani. Korvaamaton N ♥ Hän ei ole muuta tehnyt kuin ollut olemassa siten, etten ole kuitenkaan ihan täysin jumittunut sisälle ja hautautunut koirankarvoihin (tähän tylsistymiseen ja haluttomuuteen tehdä mitään kuului myös imurin välttely ;) ). Me ollaan melkein asuttu agilityhallilla hinkkaamassa ongelmakohtia (eli siis juoksupuomia) Se on ehk ollut jotain, mikä on auttanut jaksamaan. Päivällisseuraa yliopistolla, melkein jokapäiväistä treenaamista ja pohdintaa siitä, miten saataisiin homma toimimaan vielä paremmin. Puhumattakaan lenkki ja jutskailuseurasta.

Niin, ja eihän sitä sovi unohtaa noita kahta karvarukkasta, jotka on mun henkireikä. ♥ Ovat olleet, ja tulevat varmasti aina olemaan. 

Kaivelin viikko sitten  kuvia Islan kasvattajan toiveesta vuoden 2015  kalenteria varten ja eteen osui sellaisia otoksia, jotka laittoi hymyilyttämään vähän väkisinkin. Voi hyvän mielen ilme-elukat sentään!

Jos yksin tuli pohdittua omaa tilannetta niin viimeisimmän pisteen i:n päälle antoi keskustelu miss J:n kanssa sunnuntai-iltana. J on kyllä iiihan uskomaton. Tässä on henkilö, jolta saa sellaista motivaatio-boostia kun sitä kaipaa. J on kuin kirja, jolta tulee mietelauseita toisensa perään. Elämänohjelausahduksia. Joita oikeasti kyllä taisin kaivata. Illan pohdinta selkeytti ajatuksia monen suhteen. Ehk yks asia, mikä vaikutti mun koko lokakuun mielialaan on se, että mä oon oikeastaan tällä hetkellä aikas tyytymätön mun elämään. Kuten J:lle sanoinkin - mä kaipaan niin hirmuisen paljon muutosta ettei tosi. Esmes sitä muuttoa muualle  tai alaa, jota on kiva opiskella ja josta tulee sellanen fiilis, että hei, tätä mä tahdon tehdä koko mun elämäni. Tekee ihan pahaa kattoa sellaisia vanhempia työntekijöitä, jotka tekevät työnsä vaan sen takia kun täytyy mutta eivät oikeasti nauti siitä. Mä en halua päätyä tuohon. Enenen! Mutta ajatukset on todella kirkkaat tällä hetkellä. Tai ainakin paljon kirkkaammat ja selkeemmät mitä muutamia viikkoja sitten.

Entisen lukusuunnitelman päällä sai käyttää reippaasti delete-nappia. Ei toivoakaan saada sitä kiinni. Varsinkaan mun huonosti käytetyn syys- ja lokakuun jälkeen. Ei ole ihan mennyt nappiin. Mut ei se aina. Kuten J sanoi, nyt pitää vaan päästää irti siitä, etten murehdi sitä mikä meni pieleen. Koska siinä oon ihan erityisen hyvä. Liiankin hyvä. Menee hyvää energiaa hukkaan, kun murehtii mennyttä. Kliseistä mutta totta.

Semiflunssa on kestänyt viimeiset 2 viikkoa. Kitalaesta on lähteny nahkat pussin tyhjenemisen myötä. Tähän mennessä helppo syysflunssa, ei muuta oiretta kuin kurkun ärrrrsyttävä kaiherrus. Ja ehk se, että meinasin kuolla viime viikon treeneihin. ;) Juoksukunto ei ole ihan kohdillaan.  Mutta jospa se tästä..

Nuorempi karvarukkanen täytti marraskuun alkupuolella hurrjat 2 vuotta. Mikä tuli myös hiukan järkytyksenä. Mun pentu jo niiiin vanha. Ja taas toisaalta... Isla on ilmeisesti alkanut ottaa iän tuomia omia oikeuksia sillä me ollaan pari viikkoa väännetty siitä, saako sängyllä olla vai ei. Meidän mielipiteet edelleen eroaa toisistaan aikas huomattavasti.. ;)

"I, mitäpä teet sängyllä?"
Mulkaisu, iiiiso haukotus ja yks könähtää kyljelleen ihan kuin sanoen "No mitäpä luulet? Nukun."
No niimpä tietenki, oishan se nyt pitäny ymmärtää kysymättäki. ;) 

Paimenetkin näyttävät jopa ihan koirilta kynittyjen korvakarvojensa kanssa. Kyllähän noilla kuulokkeilla (varsinki Riimillä on kiitettävät lärpäkkeet! normi merle-meininkiä.. :) ) pitäisi jo jotain kuulla, kun ei ole karvoja tukkeena. ;) 

Joten mitäpä sitä voi sanoa noin yhteenvetona menneestä kuusta? Raskasta. Ja toivon ettei näin rankkaa toista kuukautta tulisi. Mutta mahtuu tuonne jotain sellaistakin, mitä en olis tahtonu jättää kokematta ja tekemättä. Ja sitten taas sellaista, mikä tulee painamaan vielä jonkin aikaa. Kuten se, että hyvästelin toiseen kertaan ihmisen, joka mulle oli viime keväänä niin tärkeä. Jälleen tiedän, että tein oikein mutta p*skalta se tuntuu anyway. Varsinkin kun tämä oli se henkilö, joka pelasti mun lokakuun ja jolle pystyin olemaan täysin rehellinen sen suhteen, millanen fiilis mulla oli. Mutta ihaninta mitä oon tämän henkilön takia tajunnu viime viikkojen aikana on se, että mä olen vahva. Vahvempi kuin tiesin olevani. Ja se se on paljon se. ♥