My (busy) Friday

Tämä postaus on vastaus kysymykseen "miten päiväs kuluu?" Näitä vilahtelee aina silloin tällöin ihmisten blogeissa ja on mielenkiintoista päästä vilkaisemaan ihmisten arkeen. Yleensä blogipostauksissa näkee vain pienen vilkaisun, pintaraapaisun, ihmisten elämästä. Tämä oli oikeastaan aikas kiva toteuttaa. Harvemmin tulee kuvattua näin paljon omia tekemisiä. Kamera vilahtelee kädessä aina silloin tällöin. Ja joskus tuntuu, että saattaa mennä jopa päiviä (ja viikkoja), ettei tule otettua kuvan kuvaa. Mutta siis, tässäpä aikas normia arkipäivää Lauran kanssa.

Kello 6:32

Gooood mooorniing! 

Ai että tuota Islan aamuvenytystä! Piti ottaa ihan normi kuva neitosesta mutta tämä päättikin venäyttää ittensä kameran linssiin kiinni. Pikkasen meinasi naurattaa, kun tihrustin kuvaa pokkarin näytöltä. On se vaan idiootin näkönen! (ei ny millään pahalla..;) ) Herääminen sujui tänä aamuna aikas sutjakasti. Jopa paremmin kuin hyvin. Harvoin pääsen sängystä ylös ekalla herätyksellä (torkku, mikäs se semmonen on..). Johtuikohan onnistunut herääminen siitä, että piti päästä nappaamaan aamun ekat kuvat? Mahdollisesti. :D

Ekana keittiöön kurkkaamaan kelitilanne (pakkasta! Jes! Koirat pysyy puhtosena). Siitä pikavauhtia kiskomaan jotain päälle, jotta saa I:n ulos pikapissalle. Tunti aikaa, sitten pitäisi olla ulkona harmaarukkasen kanssa. Joten kersa heittämällä ulos, sieltä alle minuutissa takaisin ja suihkuun. Kiiru kiiru...

Kello 7:19

Tonnikala ja nakit - check! Pika-aamupala (mustikkakeittoa) - check! Mallikkaasti sujunut aamu tähän saakka!

Kello 8:02

Tätä pirulaista ollaan hinkattu viimeiset 3 kuukautta. Luulis, ettei koiran ole vaikeaa juosta puomia alas ja olla hyppäämättä ruskean alueen yli. Juuei. On tämän kanssa melkein tuherrettu itkuakin muutama viikko sitten. Liikutaan yksi askel etiäpäin ja 2 taakse. Mutta voiton puolella jo nyt. Kai. Elämme ainakin toivossa. :D Mutta olisihan se elämä tylsää, jos ei olis jotain mitä treenata. Tosin, mein valmentaja aina sanoo sitä, että kun yhden esteen saat haltuun alkaa pakka hajota toisesta päästä. Eli sitä odottaessa..

Kello 8:55

Ruokaa - vihdoin ja viimein!

Erikoinen aamu, teemukin tilalla on lasi mehua. Maito loppu ja teetähän vaan ei kykene juomaan ilman maitoa. Se nyt olisi jotain ihan ennenkuulumatonta. Aamupalaleivillekin olis ehk kaivannut vähän enemmän täytettä. Tosin, olin nyt vaan onnellinen siitä, että koko muna ei ollut jäässä kuten eilen illalla:  

Mun jääkaappi on ilmeisesti sanomassa sopimustaan irti. Sisälämpötila näyttää oikein kivan kirpakkaa 2 asteen pakkaslukemaa. Tomaatit oli ihan syväjäässä (niitä oli oikein mielenkiintoista hakata tiskipöytään vaan todetakseen, että juu-u, ei ehk oteta tomaattia leivän kanssa) puhumattakaan salaateista tai kurkusta.. Se, mikä hyvä puoli tässä on, on se, että kaikki juomat on aivan ihanan kylmiä! Nesteet ei sentäs jäädy vaan ne on aikas kivan raikkaita. Kuopaksen huoltomiestä odotellessa..

Kello 10:25

Tauon paikka! Eilisen rästihommat tehtynä. Se piti tehdä eilen illalla mutta pah siitä mitään tullut. Jumituin koneen ääreen (no yllätys) eikä vaan yhtään hotsittanut tarttua kirjaan illalla kasin jälkeen. Lopulta suuntasin aikaisin nukkumaan ja hoidin homman pois alta nyt aamusta aamupalalukemisena. 

Kello 10:47

Kello 12:35

Neiti Pörhentelijä 

Aamulenkki tytskien kanssa kera kameran :)

Voi mikä nassu ♥

Pörhentelijä nro 2.

Kello 13:11

Pakkausta vaille kamat kasassa! :)

 Kello 13:48 

Kyllähän sitä mietti, että jaksaako vaivaantua enää kahden aikaan yliopistolle. Kirjasto auki kuuteen. Laskeskelin, että kunnon ruoka + 4 tunnin työskentely hiljaisessa tilassa voittaisi kotiin jäämisen. Olisin joutunut alkamaan ruuanlaittoon, lukutehokkuudesta puhumattakaan. Vaikka sain tehtyä aamulla suht hyvin hommia, olisin voinut olla tunnin verran tehokkaampikin. Meni melkein 20 minuuttia ylimääräiseen nettailuun ennen kuin pääsin aloittamaan muistiinpanot. Puhumattakaan kamera-jumituksista. Joten joo, yliopistolle siis. Ja heti ekana syömään.

Kello 17:36

Sain suunnitellut hommat tehdyksi ennen kirjaston sulkeutumista, joten päätin kerätä kamat ja hipsiä kotiin. Yliopistopäivien huonoja puolia - laukkuparka alkaa olla räjähtämispisteessä ja äärimmäisen painava.. 

Vaatteidenvaihto - jotain sopivampaa päälle pyöräilyä varten :)

Kello 18:34

Uhhuhh! Vihdoin kotona. Ainakin hetken verran.. Olin taas valinnut viikon parhaimman päivän Prisma-reissulle. Asiakasomistajapäivät  + perjantai-ilta + extra raskas laukku. Täydellistä. :þ Kurkkupastillien takia sinne menin (semiflunssa ei vaan meinaa hävitä..) ja pikkasen muuta ylimääräistä tarttui matkaan. Klementiinejä tosin olisi saanut napata mukaan vielä lisää. Aivan ihanan makeita! Nam!

Kello 18:57 

Tytskien kans iltalenkille kera N:n. Riimi taas kovasti arvosti kuvaussessiota. Normi meininkiä. :D

Isla sai heijastinliivin synttärilahjaksi parisen viikkoa sitte. :) 

Kello 20:15

Islan venytykset osa miljuuna.. Saas nähdä onko näistä venytyksistä mitään iloa takapäälle. Ketola tosiaan kävi lokakuun puolessa välissä kotikäynnillä hoitamassa Islaa kolmatta kertaa. Kiitollinen olin siitä, että hän sai järjestettyä meille ajan ja tuli vielä kotio asti. Siis niin ♥ ! Ja ensimmäistä kertaa sitten yli vuoteen (ai kamala.. onko tästä jo vuosi, kun Iippa jäi "virallisesti" saikulle.. jopas..) osteopaatti oikeasti hoiti tuota takapäätä, joka on kaikkien asentovirheiden ja jumituksien pohjimmainen syy. Suurin osa hoitajista on jättänyt sen rauhaan, kun Isla ei anna koskea siihen kovin helposti. Melkein teki pahaa katsoa kuin vaikia se hoitokerta Islalle oli. Heevetin kipeä se on, edelleen. Ketola antoi venyttelyohjeita ja nyt vaan toivotaan, että takapää ei ole jumiutunut takaisin yhtä huonoon kuntoon mitä se oli ennen käsittelyä. Viikolla 50 suuntaamme jälleen Helsinkiin. Eli sormet ja varpaat ristissä, että olemme voiton puolella tän asian kanssa.. Tai ainakin edistyneet hiukkasen.

Kello 21:48

Päivä paketissa. Hyvä fiilis kaiken kaikkiaan. Ja mikä iiihan parhainta - huomenaamulla saa nukkua!

Selviytymistä

Viimisen kuukauden aikana oon istunu ainakin viidesti yrittämässä saada blogipostausta aikaan. Siinä vaiheessa kun on istunut tunnin verran tuijottamassa tyhjää sivua, on ollut helpompaa sulkea koko selain. Välillä mulla oli ihan fiilis, etten kyennyt edes miettimään koko blogia ja sen avaaminen vaan ahdisti.

Koko lokakuu ja marraskuun vaihde on vaan.. ollut raskainta sitten pitkään aikaan. Kesäkuu taisi vetää tälle vertoja jollain tasolla vaikkaki taidan olla pyyhkiny osan kesäkuusta päästä pois ihan vaan sen takia, ettei siinä ole mitään kivaa muisteltavaa. Tuntuu, että liika paljon on kasaantunu koko lokakuulle. Alkaen siitä, että hukkasin päämääräni ja täydellisen motivaation syyskuun lopulla. Tai ehk tää alkoi jo aikaisemmin pienistä asioista, jotka vaan sysäsi fiilistä pakkasen puolelle. Monien asioiden summa. 

Masennus on vahva sana. Ja mun päässä se pitkälti tarkoittaa sellaista ihmistä, joka on itsemurhan partaalla, menettänyt elämänilonsa, haluton elämään ja tekemään mitään. Tuota nyt voisi jo kuvata vakavaksi masennukseksi. Joten mä en pysty sanomaan, että oisin ollut masentunut, mut tiiän että jotain sen kaltaista kylläkin. Lievää masennusta? Noo.. Kylläehkä. Mä nyt vaan vierastan koko masennus-sanaa. Mutta nyt kun mietin koko lokakuuta takaspäin, tunnistan itsessäni pieniä piirteitä, joita ei normisti olisi. Sellaista.. tylsistymistä. Haluttomuutta tarttua asioihin. Ei mitään niin vakavaa, että tarvitsisi älyttömän paljon huolestua ja raahata ittensä jonneki keskustelemaan. Oon varmaan antanu ulospäin kuvan, että kaikki on fine. Ja niin olisin melkeinpä kaikille kavereilleni vastannu, jos ne olis mun vointia kysyny.  Mä kerroin aidosti ja rehellisesti yhdelle ainoalle ihmiselle, jos oli p*ska päivä ja fiilis oli ihan älyttömän huono. Ja tämä ihminen onkin ollut korvaamaton. ♥ Kiitollisempi en vois olla vaikka hän tuskin tietää, kuin paljon on pelastanu mun lokakuusta vaan olemassaolollaan ja kysymällä lähes joka ilta kuulumisia.

Kuten sanoin, lokakuulle kasaantui paljon. Joista kyllä pahin oli tuo epävarmuus siitä, mitä sitä elämältään tahtoo. Mun suunnitelmat oli selkeet. Niiden piti olla selkeet. Ja sitten musta tuntuu, että se selkeys hävis. Menipois. Katos. Ja jäljelle jäi pieni ajatus siitä, että tahtootahtoo mutta onko järkeä. En vaan löytäny tähän vastausta. Ja se ehk lisäs koko ongelmaa, että mietin olevani heikko. Ajattelin, etten tahdo tätä tarpeeksi, jos en osaa oikeasti päättää mitä tahdon. Lokakuun alun jaksoin tehdä hommaa ilman motivaatiota, mutta sitten sellainen itsensä.. no, käytetään sanaa "pakottaminen", ei oikein enää onnistunut. Se lokakuun alku meni siis ajatuksella, kun nyt pitää tehdä. Siinä ei ollut mukana yhtään mitään siitä fiiliksestä, mikä oli ollut vuosi sitten. Aitoa tahtomista. Onnistumisen fiiliksiä. Sitä, mitä pitää olla, että saa itsensä aamulla ylös ja lukemaan. Ja mitä pitempään meni, että homma ei oikein onnannu ja tuntunut kivalta, sitä helpompi sitä oli alkaa pakoilla..

Ja mitäpä muuta? Mm. mummoni (♥) hautajaiset, pientä huolta raha-asioista ja Islan selästä, ulkomailla asuvan kaverin itsemurhayritys.. 

Jos mä jotain saan kiittää (tuon mainitsemani kaverin lisäksi) siitä, että jaksoin lokakuun ilman minkään sortin "romahduksia" tai pahempia "masentumisia" (hyi kun tuo sana ei vaan sovi mun suuhun, en koe olevani tätä sorttia ;) ) niin naapuriani. Korvaamaton N ♥ Hän ei ole muuta tehnyt kuin ollut olemassa siten, etten ole kuitenkaan ihan täysin jumittunut sisälle ja hautautunut koirankarvoihin (tähän tylsistymiseen ja haluttomuuteen tehdä mitään kuului myös imurin välttely ;) ). Me ollaan melkein asuttu agilityhallilla hinkkaamassa ongelmakohtia (eli siis juoksupuomia) Se on ehk ollut jotain, mikä on auttanut jaksamaan. Päivällisseuraa yliopistolla, melkein jokapäiväistä treenaamista ja pohdintaa siitä, miten saataisiin homma toimimaan vielä paremmin. Puhumattakaan lenkki ja jutskailuseurasta.

Niin, ja eihän sitä sovi unohtaa noita kahta karvarukkasta, jotka on mun henkireikä. ♥ Ovat olleet, ja tulevat varmasti aina olemaan. 

Kaivelin viikko sitten  kuvia Islan kasvattajan toiveesta vuoden 2015  kalenteria varten ja eteen osui sellaisia otoksia, jotka laittoi hymyilyttämään vähän väkisinkin. Voi hyvän mielen ilme-elukat sentään!

Jos yksin tuli pohdittua omaa tilannetta niin viimeisimmän pisteen i:n päälle antoi keskustelu miss J:n kanssa sunnuntai-iltana. J on kyllä iiihan uskomaton. Tässä on henkilö, jolta saa sellaista motivaatio-boostia kun sitä kaipaa. J on kuin kirja, jolta tulee mietelauseita toisensa perään. Elämänohjelausahduksia. Joita oikeasti kyllä taisin kaivata. Illan pohdinta selkeytti ajatuksia monen suhteen. Ehk yks asia, mikä vaikutti mun koko lokakuun mielialaan on se, että mä oon oikeastaan tällä hetkellä aikas tyytymätön mun elämään. Kuten J:lle sanoinkin - mä kaipaan niin hirmuisen paljon muutosta ettei tosi. Esmes sitä muuttoa muualle  tai alaa, jota on kiva opiskella ja josta tulee sellanen fiilis, että hei, tätä mä tahdon tehdä koko mun elämäni. Tekee ihan pahaa kattoa sellaisia vanhempia työntekijöitä, jotka tekevät työnsä vaan sen takia kun täytyy mutta eivät oikeasti nauti siitä. Mä en halua päätyä tuohon. Enenen! Mutta ajatukset on todella kirkkaat tällä hetkellä. Tai ainakin paljon kirkkaammat ja selkeemmät mitä muutamia viikkoja sitten.

Entisen lukusuunnitelman päällä sai käyttää reippaasti delete-nappia. Ei toivoakaan saada sitä kiinni. Varsinkaan mun huonosti käytetyn syys- ja lokakuun jälkeen. Ei ole ihan mennyt nappiin. Mut ei se aina. Kuten J sanoi, nyt pitää vaan päästää irti siitä, etten murehdi sitä mikä meni pieleen. Koska siinä oon ihan erityisen hyvä. Liiankin hyvä. Menee hyvää energiaa hukkaan, kun murehtii mennyttä. Kliseistä mutta totta.

Semiflunssa on kestänyt viimeiset 2 viikkoa. Kitalaesta on lähteny nahkat pussin tyhjenemisen myötä. Tähän mennessä helppo syysflunssa, ei muuta oiretta kuin kurkun ärrrrsyttävä kaiherrus. Ja ehk se, että meinasin kuolla viime viikon treeneihin. ;) Juoksukunto ei ole ihan kohdillaan.  Mutta jospa se tästä..

Nuorempi karvarukkanen täytti marraskuun alkupuolella hurrjat 2 vuotta. Mikä tuli myös hiukan järkytyksenä. Mun pentu jo niiiin vanha. Ja taas toisaalta... Isla on ilmeisesti alkanut ottaa iän tuomia omia oikeuksia sillä me ollaan pari viikkoa väännetty siitä, saako sängyllä olla vai ei. Meidän mielipiteet edelleen eroaa toisistaan aikas huomattavasti.. ;)

"I, mitäpä teet sängyllä?"
Mulkaisu, iiiiso haukotus ja yks könähtää kyljelleen ihan kuin sanoen "No mitäpä luulet? Nukun."
No niimpä tietenki, oishan se nyt pitäny ymmärtää kysymättäki. ;) 

Paimenetkin näyttävät jopa ihan koirilta kynittyjen korvakarvojensa kanssa. Kyllähän noilla kuulokkeilla (varsinki Riimillä on kiitettävät lärpäkkeet! normi merle-meininkiä.. :) ) pitäisi jo jotain kuulla, kun ei ole karvoja tukkeena. ;) 

Joten mitäpä sitä voi sanoa noin yhteenvetona menneestä kuusta? Raskasta. Ja toivon ettei näin rankkaa toista kuukautta tulisi. Mutta mahtuu tuonne jotain sellaistakin, mitä en olis tahtonu jättää kokematta ja tekemättä. Ja sitten taas sellaista, mikä tulee painamaan vielä jonkin aikaa. Kuten se, että hyvästelin toiseen kertaan ihmisen, joka mulle oli viime keväänä niin tärkeä. Jälleen tiedän, että tein oikein mutta p*skalta se tuntuu anyway. Varsinkin kun tämä oli se henkilö, joka pelasti mun lokakuun ja jolle pystyin olemaan täysin rehellinen sen suhteen, millanen fiilis mulla oli. Mutta ihaninta mitä oon tämän henkilön takia tajunnu viime viikkojen aikana on se, että mä olen vahva. Vahvempi kuin tiesin olevani. Ja se se on paljon se. ♥